Mun tarina

 

Ota hyvä asento, tämä on pitkä kirjoitus.

Niinhän se tosiaan oli, että ensikosketukseni neuleisiin tapahtui yläasteella. Neuloin silloin elämäni ensimmäiset sukat. Muistan, kuinka kerimme harmaan sekä karhean sukkalangan ensin vyyhdistä isolle kerälle. Se piti keriä löysästi. Jos et kerinyt, uhkasi opettaja heittää kerällä päähän. Niin hän ainakin sanoi tekevänsä ja jostain syystä muistan se jännityksen tunteen ikuisesti. 

Luokkakaverini oli taitava käsistään. Hän neuloi villapaitoja, purki vanhoja ja neuloi langoista uusia. Ihailin hänen taitojaan ja haaveilin salaa, että jonain päivänä minusta tulisi yhtä hyvä neuloja kuin hänestä. Innostuinkin ja menin heti syvään päätyyn. Neuloin parivuotiaalle pikkuveljelleni villapaidan ja ilman ohjeita. Noh. Kyllä sen villapaidaksi tunnisti, kun käytti reilusti mielikuvitusta. Niin neulominen jäi sillä kertaa siihen.

Meni muutamia vuosia ja aloin odottaa esikoistamme. Minusta kehkeytyi oikea kodinhengetär ja neuloin sekä ompelin tulevalle pikku ihmiselle potkuhousuja, sukkia, tumppuja, kietaisupaitoja ja mitä vauva vaan saattoi tarvita. Kun vauva syntyi, jäi neulominen taas hetkeksi tauolle.

Siitä se pikkuhiljaa lisääntyi. Neulominen nimittäin. Aloin neuloa ensin syksystä kevääseen ja sitten pidin puoli vuotta taukoa tehden kaikkea muuta. Nykyään neulon ympäri vuoden. On jännä juttu, että siihen aikaan, eli joskus 80- ja 90-luvuilla, ihmiset tekivät vaatteita vielä itse. Nykyään kaiken saa valmiina halvemmalla, sen kun kävelee vain kauppaan. 

Sitten tapahtui jotain ikävää.

Sairastuin toisen lapsemme syntymän jälkeen synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Ja se oli syvää masennusta. Muistan, kuinka istuin yhtenä iltana sängynlaidalla ja tunsin oloni äkkiä aivan äärimmäisen raskaaksi. Ajattelin vain, että nyt äiti on vähän väsynyt ja pääsin lopulta psykiatriseen sairaalaan hoitoon. Sairastuminen muutti elämäni suunnan.

En mennyt kauppakorkeaan tai valmistunut koskaan ekonomiksi, kuten olin haaveillut ja siitä se sitten lähti, tämä neuloosi. Aloin neuloa sairastumisen jälkeen valtavasti. Mitä huonommin voin, sitä enemmän neuloin ja jossain vaiheessa puikot viihtyivät käsissäni kaiken valveillaoloaikani. Aloitin aamulla, lopetin illalla ja jatkoin vielä yöllä, kun en saanut unta.

Neuloin pitkään vain raidallisia sukkia. Kaikenvärisiä ja kaiken kokoisia sukkia leveillä sekä kapeilla raidoilla. Värit saivat uuden merkityksen ja aloin opetella itsekseni niiden yhdistelyä eri tavoin. Mitkä värit sopivat yhteen ja mitkä eivät. Minusta kaiken piti sointua yhteen, en kelpuuttanut muuta.

Kun kävin kaupungilla, tuijottelin ihmisiä. Minkä värisiin väriyhdistelmiin he pukeutuivat, minkävärisiä vaatteita naistenvaateosastolla oli ja yritin painaa niitä mieleeni. Seurailin ihmisiä jopa niin, että vartijat alkoivat kiinnostua toiminnastani. Se oli kieltämättä outoa käytöstä, mutta minua pidettiin jo erikoisena.  

Jossain vaiheessa hain opiskelemaan käsi- ja taideteolliseen oppilaitokseen ja pääsinkin sinne pääsykokeiden jälkeen. Minusta oli mielenkiintoista opiskella siellä, mutta jouduin lopettamaan opiskelut syvän masennuksen ottaessa taas vallan. En harmittele näin jälkikäteen asiaa, ehdin oppia siellä monia juttuja, jotka ovat auttaneet harrastuksessani eteenpäin.

Sitten pääsin vähäksi aikaa psykoterapiaan ja laskin puikot väsyneenä alas. Olin kyllästynyt raitasukkiin ja olin jopa niin radikaali, että lahjoitin kaikki langat pois. Se oli tosi typerästi tehty. Loputon tarpeeni neuloa tyrehtyi terapian myötä hetkeksi ja halusin tehdä jotain ihan muuta. Niin innostuin kirpputoreista, kierrättämisestä, tuunauksesta ja neulahuovuttamisesta, mutta se on jo toinen tarina.

Ahdistus ja masennus palasivat terapian jälkeen taas elämääni, päätin kokeilla neulomista ja se vei mennessään. Aloin kerätä itselleni uutta lankavarastoa ja opettelin neulomaan pitsi- sekä kirjoneuleita. Kirosin, että olin hävittänyt aiemman lankavaraston, mutta toisaalta nautin uusien lankojen hamstraamisesta hävyttömän paljon. 

Neulominen oli minulle terapiaa. Käsien ja puikkojen tasaisen mekaaninen liike rauhoitti jotenkin levotonta ja ahdistunutta mieltä. Se auttoi hallitsemaan tilanteita, jotka eivät olleet muuten hallinnassani ja toi kaivattua turvaa. Pystyin piiloutumaan neuletyön taakse. 

Innostuin neulomisen myötä kirjoneuleista ja aloin opetella niiden suunnittelua. Ihan itsekseni ja kantapään kautta tietenkin. Ei minulla ollut ketään opettamassa. Tutkin, harjoittelin ja opettelin suunnittelua tuntikausia ja lopulta se alkoi sujua.

Ensimmäiset ohjeeni olivat lähes 10 sivuisia pitkiä perusteellisia blanketteja, joissa oli selitetty jokaisen silmukan paikka tarkasti erikseen. Näin jälkikäteen ne huvittavat. Nyt, kun olen harjoitellut kirjoneuleohjeiden kirjottamista 8 vuotta, ovat ohjeet lyhentyneet, mallit kehittyneet ja tekninen osaaminen lisääntynyt. Ja ohjeistani pidetään.

Se on jännä juttu ja yksi syy siihen, miksi olen tehnyt tätä niin kauan. Jos en neuloisi, makaisin mitä todennäköisimmin sängyssä suurimman osan päivästä syvästi masentuneena. Neulominen pitää toimintakykyäni edes jollain tasolla yllä ja se on syy nousta aamuisin sängystä ylös. En tee tätä rahan tai maineen takia, teen tätä hoitaakseni mielenterveyttäni ja siksi, koska rakastan neulomista.

Nyt siirryn tarinassa muutaman nopsan hypyn jälkeen tähän päivään. Neulon edelleen, mutta nykyään minulle tulee pidempiä taukoja, jolloin lataan akkuja enkä tee yhtään mitään. Kiroukseni on, että uuvutan itseni neuloosin iskiessä tavallisesti loppuun. En osaa tauottaa tekemisiäni ja levätä riittävästi. Mutta kun olen niin innostunut, ajattelen, enkä malta lopettaa ennen kuin on ihan pakko. Myönnän, että se on tyhmää.

Voisin jatkaa näistä asioista höpisemistä vaikka kuinka pitkään, mutta lopetan tarinani tähän. Jos sinua kiinnostaa lukea tällaista tekstiä lisää, niin laittele kommenttia tulemaan. Tätä oli tosi mukava kirjoittaa.

JA - Tähän tekstiin EI ole käytetty tekoälyä missään muodossa. Jos sellaista tapahtuu, ilmoitan siitä aina tekstien lopussa, kuten uusi laki määrää 😊

 

Lämmöllä, Kikkajohanna