Kulissien takana

 

Suljin juuri Instagramin. Julkaisin siellä iloisen ja huumorintäyteisen postauksen, vaikka en ole itse iloinen. Päin vastoin, olen lopen uupunut ja ahdistunut, eikä postauksen kevyt tunnelma ylety itkuisiin silmiini. Se on minun ulospäin näkyvä puoleni, mutta sellaista se on. Tämä some-elämä. Se vastaa harvoin todellisuutta, vaikka moni sitä yrittääkin toitottaa.

Minulla on somessa kulissi, jolla suojelen itseäni, koska se on tänä päivänä pakollista. Osoitetietoni, sairaustietoni, perheenjäseneni tai se, miten hankin elantoni, eivät kuulu vieraille ihmisille. Se on minun henkilökohtainen asiani ja niin pitää ollakin. Eivät heidänkään yksityiset asiansa kuulu minulle. Ja silti toisten asioihin puuttuvia ihmisiä löytyy.

Mitä tämä kertoo tästä ajasta?

Ainakin sen, että ihmisillä on hirvittävän paha olo ja tämä pahoinvointi vain lisääntyy koko ajan. Psykiatrista sairaanhoitoa supistetaan sekä ajetaan alas säästöjen nimissä ja hoitojonot kasvavat samaan aikaan vauhdilla. Onko meillä vara ommella tätä hölmöläisen peittoa? Ilmeisesti on.

Minulla on ollut tiukat rajat yksityisyyden sekä someminän välillä ja olen pitänyt niistä kiinni tähän päivään asti. Päätin kuitenkin viikko sitten tulla kaapista ulos ja kertoa mielenterveyden haasteistani. 

Mutta miksi tein niin?

Yhteiskunnallisen stigman takia, tietoisuuden lisäämisen takia ja vertaistueksi toisille samojen asioiden kanssa painiville. Jos mietit, mitä on stigma, tarkoittaa se epäluuloisuutta ja tietynlaisia ennakkoluuloja toista ihmistä tai ihmisryhmää kohtaan. ”Ai, sillä on masennusta, se on sellanen”, ajattelee joku kuullessaan, että se naapurin Satu on mielenterveyskuntoutuja.

Minusta on lohduton harmi, että kun yksi ihminen törttöilee jostain ihmisryhmästä, niin asia yleistetään helposti ja ajatellaan, että kaikki nämä ovat samanlaisia törttöjä, vaikka se ei pidä paikkaansa. Täällä maapallolla on yhtä monta erilaista yksilöä, kuin ihmistäkin.

Mitä omien kulissieni taakse sitten kätkeytyy?

Ei ainakaan luksuksesta, limusiineista ja samppanja-aamiaisista nauttivaa somepersoonaa. Ei. Kyllä täällä kirjoittaa yksi mielenterveyskuntoutuja vanhalla halvalla läppärillä, jonka näppäimiä pitää hakata, ja joka ottaa somekuvansa suttuisella kännykkäkameralla.

Ei, ei, ei. Kyllä minä keitän aamuisin puuron euron hintaisesta kaurapuuropaketista ja sujautan joukkoon tilkan kevytlevitettä. Enkä minä valita. Kaurapuuro on hyvää. Haluan vain kertoa tällä sen, että en ole sen kummempi kuin kukaan muukaan.

Vaikka siis hymyilen tai vitsailen, ei se tarkoita automaattisesti sitä, että voin hyvin. Huumori on yksi selviytymiskeinoni vaikeissa tilanteissa. Se auttaa käsittelemään raskaita asioita vähän kevyemmin ja ne eivät tunnu hetken aikaa niin pahoilta. Ja sille, joka epäilee tätä asiaa, googgeloi. Tätä huumoriasiaa on tutkittu ihan tieteellisesti.

Lämmöllä, Kikkajohanna