Kuka pelkää mielenterveyskuntoutujaa?

Autofiktiota.

Oli tavallinen syyskuinen tiistai, tai niin ainakin ajattelin aamulla. Minua jännitti, sillä olin menossa iltapäivällä ensimmäisen kerran Kansalaisopiston käsityöpiiriin. 

Mitähän ihmiset ajattelevat minusta, koska olen hullu, ajattelin. He pitävät minua varmasti tosi outona eivätkä halua, että menen sinne, kun saavat tietää siitä, jatkoin asian pohtimista.

Minua pelotti. Todellakin pelotti mennä sinne terveiden ihmisten joukkoon ja vielä yksin. Kuka auttaa, jos saan paniikkikohtauksen, mietin huolissani. Joku varmasti ilkkuu ja pilkkaa minua siellä, jatkoin kauhukuvien maalaamista. Sitä en kestäisi. Kiusaamista. He ovat tosi ilkeitä. En halua mennä sinne.

 

Soitin hoitajalle ja sain hänet kuin ihmeen kaupalla kiinni. Kerroin peloistani ja hän kysyi minulta yllättävän kysymyksen: Oletko koskaan miettinyt, kummalla teistä on enemmän ennakkoluuloja toista kohtaan, sinulla vai käsityöpiirin terveillä ihmisillä?

Ällistyin hoitajan kysymystä. Voisiko olla tosiaan niin, että olen itse ennakkoluuloisempi kuin nämä käsityöpiiriläiset? En ole koskaan ajattelut asiasta noin. 

Minut on totutettu siihen ajatukseen, että hulluja pitää pelätä ja heitä pitää karttaa. Ettei tauti vaan tartu. Niin meille opetetaan. Mutta että minä olen itse epäluuloisempi, se oli uusi ajatus.

Niin menin piiriin jännittyneenä ja olin aluksi aivan kipsissä. En puhunut mitään, kuuntelin vain heitä, mistä he puhuivat ja keskityin muka sukan neulomiseen. Siinä keskustelua kuunnellessa yllätyin. Minä todellakin yllätyin.

He olivat samanlaisia ihmisiä kuin minä, ja heillä oli elämässään minulle tuttuja ongelmia. Kuka odotti aikaa leikkaukseen, kuka oli eroamassa riitaisasti ja kuka oli aloittanut juuri työn, joka ei ollut sujunut odotusten mukaisesti. Olin ällistynyt.

Olin pyörinyt niin kauan omissa pienissä ja turvallisissa mielenterveyspiireissä, joka koostui pääasiassa kuntoutujista, että olin unohtanut millaisia tavalliset ihmiset olivat. Eivät sen kummempia kuin minä. Meidät erotti toisistamme vain se, että minä sairastuin elämän vastoinkäymisistä.

Kikkajohanna