Autofiktiota.
Kuten useimpien neulootikkojen, alkoi minunkin tarinani aikoinaan sanoilla: olipa kerran. Olinpa kerran minä, ihan tavallinen naapurin tyttö, joka rakasti lankoja ja käsitöitä niin, että sairastui neuloosiin.
Neuloosi ei ole tietenkään oikea sairaus, vaan kuvaa lähes pakonomaisesti neulomiseen haksahtanutta ihmistä, joka neuloo tilanteessa kuin tilanteessa ja on ylenpalttisen kiinnostunut kaikesta siihen liittyvästä. Sellainen minäkin olin, eikä siinä kaikki, olen myös lankahamsteri, mutta siitä lisää sitten toisen kerran.
Jos palaan neuloosiin, niin pahinta siinä ovat ehkä uudet ideat. Minusta uuden sukkamallin suunnittelun voi aloittaa ihan hyvin keskellä yötä, kun sellainen inspiraatio iskee tai vaikka kauppareissulla. Ja jos olen sattumalta kaupassa, täytyy uuteen projektiin ostaa tietysti langat, koska värit, joita tarvitsen, ovat harmillisesti loppuneet loputtomasta lankavarastostani. Niin ainakin muistan.
Myös salaperäiset ympäri asuntoa ripotellut pussukat paljastavat minut, toivottoman addiktin, vaikka väittäisin muuta. Kutsun näitä rakkaita nyssäköitä projektipussukoiksi ja ne kätkevät sisälleen tuiki tärkeitä suunnitteilla olevia, työnalla olevia tai huilaamassa olevia neuleprojekteja lankoineen ja ohjeineen.
Olen laskenut myös jokaisen lankakerän tarkkaan gramman tarkkuudella ja vaalin lankavarastoa suurella rakkaudella. Auta armias, jos joku uskaltaa tulla minun ja lankojeni väliin. Entä ne langanjämät, joita kertyy väkisinkin korin pohjalle valmistuneista neuletöistä? Niiden käyttäminen loppuun on kunnia-asiani.
Niissä on jotain tosi kiehtovaa. En hävitä jämiä, vaan neulon ne viimeistä langanpätkää myöten jämälankasukiksi tai torkkupeitoiksi. En hävitä myöskään kesken jääneitä neuleita, vaan puran ne huolellisesti, otan purkulangat tarkasti talteen uutta käyttöä varten ja suoristan langat höyryttämällä ne vesikattilan päällä. Sellainen on neulootikko, eli minä.
Kikkajohanna
.png)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti